Lasten ja nuorten liikkumattomuus - riskit ja ratkaisut
Kristofer Clement, Pekka Roilas
Liikkumattomuus aiheuttaa yhteiskunnallemme enemmän kustannuksia kuin tupakoinnin ja alkoholin riskikäyttö yhteensä: noin 3,2–7,5 miljardia euroa vuodessa. Ennaltaehkäisevillä toimenpiteillä voitaisiin saada aikaan mittavia taloudellisia vaikutuksia. Lapset ja nuoret löytävät liikunnalle kuitenkin yhä vähemmän merkityksiä kuin aiemmin, ja heidän ruutuaikansa on lisääntynyt merkittävästi. Liikunnalle on siis yhä useampia kilpailijoita vapaa-ajalla, minkä vuoksi lasten ja nuorten fyysinen aktiivisuus ei kasva tulevaisuudessa itsestään ilman toimenpiteitä.
Urheiluseuratoiminnalla on merkittävä rooli lasten ja nuorten liikuttajana. Toimintaan osallistuvilla nuorilla on todettu olevan korkeampi terveyden lukutaito. Nykyisenlainen urheiluseuratoiminta ei kuitenkaan vastaa kaikkien lasten sekä nuorten tarpeisiin. Samaan aikaan, kun liikuntajärjestöjen saamat julkiset avustukset ovat kasvaneet merkittävästi, lapset ja nuoret lopettavat liikuntaharrastuksen yhä aikaisemmin ja jopa seuroissa harrastavista merkittävä osa liikkuu riittämättömästi. Myös yhä useampi lapsi ja nuori kohtaa seuratoiminnassa kiusaamista, syrjintää, epäasiallista kohtelua ja henkistä väkivaltaa.
Pelkkä resurssien ja julkisen rahoituksen lisääminen ei siis riitä. Toimenpiteissä ja resurssien jakamisessa täytyy ottaa huomioon erityisesti vähän liikkuvat lapset ja nuoret. Liikkumattomuuteen puuttuminen kuuluu kaikille ja on ratkaistavissa yhteistyöllä, mikä vaatii muutosta niin urheiluseuroilta, lasten ja nuorten vanhemmilta kuin päättäjiltäkin. Esitämme neljä keskeistä toimenpide-ehdotusta, joilla liikkumattomuutta voidaan tehokkaammin torjua urheiluseuratoiminnan avulla.
Liikkumattomuus tulee kalliiksi yhteiskunnalle
Julkisessa keskustelussa ja päättäjien puheissa ei juuri puhuta liikunnasta ja liikkumattomuuden kustannuksista. Kyseessä ei ole mikään vähäpätöinen asia, sillä liikkumattomuuden lasku yhteiskunnalle on noin 3,2–7,5 miljardia euroa vuodessa (Vasankari & Kolu 2018). Siitä aiheutuvat kustannukset muodostavat suuntaa antavien arvioiden mukaan suuremman menoerän kuin tupakointi (n. 1,5 miljardia) (Vähänen, 2015) ja alkoholinkäyttö (1,7–1,9 miljardia) (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2020; Jääskeläinen 2016) yhteensä. Työllisyys ja työttömyys aiheuttavat yhteiskunnalle vuosittain 10,8 miljardin menoerän (Alasalmi ym. 2019), joihin verrattuna liikkumattomuuden kustannukset ovat noin 30–70 %:a.
Jo pelkästään taloudellisesta näkökulmasta katsottuna liikkumattomuuteen kannattaisi puuttua, vaikka ei huomioitaisi muita aktiivisen elämäntavan positiivisia yhteyksiä elämänlaatuun yksilötasolla. Mikäli liikkumattomien osuus kasvaa 75 %:sta 80 %:iin, aiheuttaa se noin 200 miljoonan lisäkulut vuosittain (Kolu, Vasankari & Raitanen 2018). Sen sijaan yli miljardin (1,15 mrd) euron vuotuisiin säästöihin päästäisiin, jos liikkumattomien osuus pienenisi 75 %:sta 50 %:iin (Vasankari & Kolu 2018). Yli miljardin säästöt olisivat huomattavat, sillä esimerkiksi vuoden 2019 aikana kunnat käyttivät noin 880 miljoonaa ja valtion liikuntahallinto 160 miljoona euroa liikuntaan ja urheiluun. Lisäksi myös muut hallinnonalat tukivat merkittävästi liikuntaa. On todennäköistä, että liikkumattomuuden aiheuttamat kustannukset kasvavat vuosittain, minkä vuoksi fyysisen aktiivisuuden edistämiseksi tehtävät toimenpiteet ovat mitä todennäköisimmin taloudellisesti kannattavia (Vasankari & Kolu 2018). Kun liikkumattomuus maksaa valtiolle enemmän kuin tupakka ja alkoholi yhteensä, miksi asiaan ei puututa? Merkittävistä taloudellisista vaikutuksista huolimatta esimerkiksi vaalikoneet ja päättäjät viimeisimmissä vaaleissa sivuuttivat aiheen lähes täysin.
Kuvio: Kuvattuna työttömyyden kustannukset (10,8 mrd), liikkumattomuuden kustannukset (vähintään 3–7 mrd), alkoholin ja tupakoinnin kustannukset yhteensä (3,2–3,4 mrd) ja valtion ja liikuntahallinnon rahallinen tuki (1,04 mrd).
Liikkumattomuuden nykytilanne ja syyt
Aikuisväestö harrastaa vapaa-ajan liikuntaa keskimääräisesti enemmän kuin aiemmin (Borodulin & Jousilahti 2012; Wennman, Borodulin & Jousilahti 2019) ja yhä useampi lapsi sekä nuori osallistuu elämänsä aikana seuratoimintaan (Blomqvist, Mononen, Koski & Kokko 2019). Tästä huolimatta väestön fyysinen aktiivisuus on vähentynyt ja liikkumattomuus lisääntynyt 1970-luvulta lähtien (Borodulin & Jousilahti 2012). Lisääntyvä liikunnan harrastaminen vapaa-ajalla ei ole pystynyt kompensoimaan arkiliikunnan ja työssä kohdatun fyysisen rasituksen vähentymistä. Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistä selvittävästä Liitu-tutkimuksesta (Kokko & Martin 2019) on pääteltävissä, että jopa seuroissa harrastavista lapsista ja nuorista merkittävä määrä liikkuu riittämättömästi eikä suurin osa väestöstä täytä liikuntasuositusten mukaista liikunnan tarvetta missään elämänvaiheessa (Wennman, Borodulin & Jousilahti 2019).
Liikuntasuositusten täyttämiseksi lasten sekä nuorten kokonaisliikuntamäärään on sisällettävä riittävästi monipuolista liikkumista. Mediassa on viime vuosina uutisoitu lisääntyneistä lasten ja nuorten liikuntavammoista (Leppänen 2015; Niskanen 2017; Heikkilä 2018, Leppänen 2020), joiden taustalla on usein liian yksipuolinen harjoittelu. Suurentuneen loukkaantumisriskin lisäksi (Bell, Post, Biese, Bay & McLeod 2018) yksilajisuuden on todettu aiheuttavan todennäköisemmin kyllästymistä lajiin (Caruso 2013). Usein perimmäisenä ongelmana on kuitenkin harjoittelun yksipuolisuus lajin sisällä, ei varsinaisesti harrastettavien lajien määrä.
Arkiliikunnan ja työn fyysisen rasituksen vähäisyyden lisäksi liikkumattomuuteen vaikuttavat liikunnalle annetut merkitykset. Mitä useampia ja vahvempia merkityksiä yksilö löytää liikunnasta, sitä korkeampi on hänen aktiivisuutensa ja suhteensa liikuntaan.
(Koski & Zacheus 2012.) Fyysinen aktiivisuus ei todennäköisesti kasva tulevaisuudessa itsestään ilman toimenpiteitä, sillä lapset ja nuoret löysivät iikunnasta vuonna 2018 vähemmän merkityksellisiä asioita kuin neljä vuotta aikaisemmin (Koski & Hirvensalo 2019). Sen lisäksi yli kaksi tuntia ruudun ääressä päivittäin viettävien lasten ja nuorten osuus on kasvanut 49 %:sta 55 %:iin (Kokko, Martin, Villberg, Ng & Mehtälä 2019).
Urheiluseurojen rooli liikkumattomuuden vähentämisessä
Liikunta on kaikista lasten sekä nuorten (6–29-v.) harrastuksista suosituin, ja lähes yhdeksän kymmenestä (88 %) lapsesta sekä nuoresta harrastaa liikuntaa vapaa-ajallaan (Hakanen, Myllyniemi & Salasuo 2020). Liitu-tutkimukseen osallistuneista 7–15-vuotiaista kaikkiaan 62 % oli jollakin tavalla mukana urheiluseuratoiminnassa kyselyntekohetkellä. Vastaajista 50 % osallistui seuratoimintaan säännöllisesti (Kokko & Martin 2019).
Lasten ja nuorten eriarvoinen asema taide-, kulttuuri- ja liikuntapalveluiden käyttäjinä/ harrastajina
Urheiluseuratoiminnan rooli yhteiskunnassamme on merkittävä muun muassa lasten ja nuorten terveyden lukutaidon edistämisessä (Koski & Mäenpää 2018), jolla tarkoitetaan yksinkertaistetusti kykyä tehdä terveyttä edistäviä päätöksiä. Terveyden lukutaito voidaan määritellä kyvyksi hankkia, ymmärtää ja käyttää tietoa tavoilla, jotka edistävät ja ylläpitävät hyvää terveyttä (Paakkari, Torppa, Paakkari, Välimaa, Ojala & Tynjälä 2019). Terveyden lukutaidon on havaittu selittävän eroja terveyskäyttäytymisessä enemmän kuin esimerkiksi perheen varallisuuden (Paakkari, Torppa, Villberg, Kannas & Paakkari 2018). Lisäksi terveyden lukutaidon on todettu olevan korkeampi urheiluseuratoimintaan osallistuvilla nuorilla (Paakkari, Kokko, Villberg, Paakkari & Tynjälä 2017).
Näin ollen voisi loogisesti ajatella, että urheiluseuratoiminnan julkisen rahoituksen lisääminen on yhteiskunnan näkökulmasta kannattavaa. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Vaikka liikunnan ja urheilun keskusjärjestöjen saamat julkiset avustukset ovat kasvaneet räjähdysmäisesti (Puronaho 2014), lasten ja nuorten liikuntaharrastusten lopettamisen keski-ikä on pudonnut 11 ikävuoteen (Kokko ym. 2016), päätös yhteen lajiin keskittymisestä tehdään keskimäärin 9-vuotiaana (Kokko ym. 2016) ja lähes joka kolmannes lapsista sekä nuorista raportoi kiusaamisesta, syrjinnästä, epäasiallisesta kohtelusta tai henkisestä väkivallasta (Kokko ym. 2016; Salasuo 2020). Samaan aikaan suurin osa (79 %) harrastuksensa lopettaneista olisi halukas aloittamaan harrastamisen urheiluseurassa uudelleen (Kokko ym. 2016; Mononen ym. 2016).
Neljä toimenpide-ehdotusta liikkumattomuuden vähentämiseen urheiluseuratoiminnan avulla
Pelkkä urheiluseuratoiminnan resurssien ja julkisen rahoituksen lisääminen ei riitä liikkumattomuuden vähentämiseen tähtäävässä työssä. Urheiluseurojen roolia lasten ja nuorten liikuttamisessa sekä liikunnalliseen elämäntapaan kasvattamisessa tulisi korostaa käytännön tasolla, ei vain juhlapuheissa. Liikkumattomuuteen vastaavia ratkaisuja on olemassa jo ideoiden sekä teorioiden tasolla paljon, ja nyt tarvitaan niiden toteuttamista.
- 1. Vastuu lasten ja nuorten liikuntakasvatuksesta kuuluu myös vanhemmille
- 2. Vähennetään drop-outia monilajisuudella
- 3. Harrastus kuuluu lapselle ja nuorelle, ei aikuiselle
- 4. Liikunnan ilo ja hyödyt kuuluvat kaikille
1. Vastuu lasten ja nuorten liikuntakasvatuksesta kuuluu myös vanhemmille
Ongelma ja toimenpide-ehdotus 1. Lasten ja nuorten suositusten mukainen kokonaisliikuntamäärä ei täyty ja jopa seuroissa harrastavista iso osa liikkuu riittämättömästi. Urheiluseurojen sekä vanhempien tulisi innostaa lapsia sekä nuoria liikkumaan omatoimisesti ja monipuolisesti konkreettisten keinojen avulla.
Pelkkä seurassa harrastaminen harvoin riittää täyttämään lasten sekä nuorten liikuntasuosituksia, ja siksi urheiluseuraharrastusten tulisi toimia pikemminkin täydentävinä liikuntamuotoina (Kokko & Martin 2019). Tarvitaan lisäksi omatoimista, spontaania ja monipuolista liikkumista vapaa-ajalla. Lasten tulisi liikkua vähintään 1,5 tuntia viikon jokaisena päivänä. Tämä tarkoittaisi 10,5 tuntia ohjattua liikuntaa viikossa olettaen, että 1,5 tunnin mittaisen harjoituksen aikana liikuttaisiin jatkuvasti. Tämä ei toteudu, sillä harjoitukset koostuvat harjoitteiden ja pelien lisäksi myös mm. ohjeiden ja palautteen antamisesta, jonossa ja vaihtopenkillä odottelusta sekä harjoitusten valmistelemisesta. Aktiivinen liikkuminen on usein jopa alle puolet harjoituksen kokonaiskestosta (Leek ym. 2011). Tämä tarkoittaisi viikossa noin viittä tuntia liikuntaa, vain puolta yleisestä liikuntasuosituksesta. Tässä esimerkissä lapsi on harjoitellut seuran kanssa jokainen päivä, mutta “ylimääräistä” liikuntaa tulisi harrastaa lisäksi vielä reilu viisi tuntia viikossa! Urheiluseuroissa tämä todennäköisesti tiedetään, mutta tietoa pitää välittää myös urheilevien lasten vanhemmille.
Seurojen vanhempainiltojen yhteydessä voidaan esimerkiksi järjestää infotilaisuuksia, joissa kerrotaan omatoimisen liikunnan merkityksestä ja siitä, miten vanhemmat voisivat omalla toiminnallaan edistää lasten ja nuorten liikunnallisuutta. Pienillä teoilla ja valinnoilla arjessa on valtava merkitys: aikuiset voivat kannustaa lapsiaan liikkumaan kouluun ja harjoituksiin kävellen tai pyörällä, rajoittamalla ruutuaikaa ja tarjoamalla vaihtoehtoista tekemistä, liikkumalla lasten kanssa ja jakamalla vastuuta arkiaskareista myös lapsille. Lapsille ja nuorille ominaista liikkumista ovat myös puissa kiipeily, hyppely, tasapainoilu, pulkkamäet ja lumisota, vaikka näihin kaikkiin liittyykin riskejä. Suurin riski on kuitenkin liikuntataitojen puutteellisuus ja yksipuolisuus, joka voi johtaa loukkaantumisiin ja sairauksiin vanhemmalla iällä (Gonzales ym. 2017; Booth ym. 2012).
2. Vähennetään drop-outia monilajisuudella
Ongelma ja toimenpide-ehdotus 2. Lasten ja nuorten yleisin syy lopettaa liikuntaharrastus on kyllästyminen lajiin, eikä lasten ja nuorten liikunta tue tarpeeksi monilajisuutta. Päättäjien ja seurojen tulee mahdollistaa usean lajin harrastaminen samanaikaisesti.
Lasten ja nuorten yleisin syy lopettaa liikuntaharrastus on kyllästyminen lajiin (Blomqvist, Mononen, Koski & Kokko 2019). Samalla suurin osa urheiluseuratoiminnassa mukana olevista lapsista ja nuorista harrastaa vain yhtä lajia (Kokko & Mehtälä 2016), minkä vuoksi lajiin kyllästyminen voi päättää kaiken seuroissa tapahtuvan harrastamisen. Päätös yhteen lajiin keskittymisestä tehdään keskimäärin 9-vuotiaana (Kokko ym. 2016) ja uusien lajien harrastamisen aloittaminen myöhemmällä iällä on haastavaa. Yhä useampi seura (70 %) myös erikoistuu vain yhteen lajiin (Koski & Mäenpää 2018), minkä vuoksi monilajisuuteen kannustaminen vaatii yhä enemmän seurojen välistä yhteistyötä.
Seurojen tulisi tarjota lapsille ja nuorille mahdollisuus liikkua joustavasti eri lajien välillä sekä tarjota mahdollisuus harrastaa edullisesti useampia lajeja. Lajien ja seurojen välillä vallitsee kuitenkin kilpailuasetelma harrastajien sekä julkisen rahoituksen suhteen, minkä vuoksi katse ongelman ratkaisemisen suhteen kohdistuu järjestelmän ylemmälle tasolle ja päättäjiin. Voivatko julkisten avustuksien saamisen edellytyksenä olla esimerkiksi monilajisuutta tukevat maksuvaihtoehdot? Yksi tapa olisi esimerkiksi muuttaa tavallinen kausimaksu 1–100 kerran harjoituspassiksi. Toinen tapa olisi kausimaksu, jolla lapsi tai nuori voisi osallistua useamman lajin harrastustoimintaan. Pelkästään tällaisten maksuvaihtoehtojen olemassaolo ei kuitenkaan riitä, vaan seurojen ilmapiriin pitäisi samalla tukea monilajisuutta. Tätä voidaan edistää eri lajien valmentajien välisellä yhteistyöllä. Esimerkiksi kausisuunnitelmat voitaisiin tehdä valmentajien välisellä yhteistyöllä niin, että lapsella ja nuorella on mahdollisuus ehtiä kahden eri lajin harjoituksiin. Kannustamalla lapsia ja nuoria harrastamaan useampaa eri lajia voidaan lisätä myös heidän viikoittaista kokonaisliikuntamääräänsä.
3. Harrastus kuuluu lapselle ja nuorelle, ei aikuiselle
Ongelma ja toimenpide-ehdotus 3. Aikuiset johtavat harrastustoimintaa aikuisten ehdolla, eikä lapsia ja nuoria osallisteta riittävästi. Lasten ja nuorten tulisi saada vaikuttaa omaan harrastamiseen.
Ristiriitaista lasten ja nuorten harrastamisessa on se, että urheiluseuraharrastamisen lopettamisen keski-ikä on 11 ikävuotta, kun taas suurin osa (79 %) lopettaneista olisi halukas aloittamaan urheiluseuratoiminnan uudelleen (Mononen ym. 2016). Lopettamisen taustalla voi olla monia erilaisia syitä, mutta tutkimustulosten perusteella yleisimpiä syitä ovat kyllästyminen lajiin, joukkueessa tai ryhmässä viihtymättömyys ja harrastamisen vähäinen innostavuus (Blomqvist, Mononen, Koski & Kokko 2019).
Luomalla turvallinen harjoitusympäristö sekä panostamalla ryhmädynamiikan ja kaverisuhteiden edistämiseen voidaan vaikuttaa lopettamisaikomuksiin. Tätä varten kaikilta valmentajilta tulee edellyttää riittävää kasvatuksellista osaamista laji- ja liikuntataitojen lisäksi. Lisäksi lasten sekä nuorten motiiveja ja syitä olla mukana harrastustoiminnassa kannattaa selvittää aktiivisesti, jotta valmentajien ja nuorten tavoitteet ovat linjassa toistensa kanssa. Onko lapsi tai nuori tietoinen valmentajan asettamista tavoitteista, ja onko hänellä mahdollisuus vaikuttaa niihin?
Lapsilla ja nuorilla tulee olla mahdollisuus vaikuttaa omaan harrastamiseensa. Harrastamisen osallisuuden lisääminen voi edistää lapsen tai nuoren motivaatiota harrastamista kohtaan (Amorose & Anderson-Butcher 2007; Balaguer ym. 2018). Lapset ja nuoret tulee ottaa mukaan esimerkiksi joukkueen pelisääntöjen laatimiseen, harjoittelun suunnitteluun, tavoitteiden asettamiseen sekä kehittymisen ja oman osaamisen arviointiin. Valmentajan ja harrastajan välistä vuorovaikutusta voidaan lisätä kehityskeskusteluilla. Harrastajat voivat dokumentoida omaa tekemistään videoiden ja kuvien avulla ja jakaa oppejaan muille. Lapset ja nuoret voivat järjestää myös itse tapahtumia tai kilpailuja. Osallistamisen keinoja on loputtomasti, ja niitä tulisi käyttää paljon nykyistä rohkeammin.
4. Liikunnan ilo ja hyödyt kuuluvat kaikille
Ongelma ja toimenpide-ehdotus 4. Seuratoiminnan resurssit kohdistuvat herkemmin lahjakkaimpien ja parhaiden lasten sekä nuorten ryhmiin. Seuratoiminta ei liikuta niitä, jotka sitä eniten tarvitsevat. Yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta näkökulmasta tärkeintä olisi kuitenkin kohdistaa toimenpiteitä vähäisen fyysisen aktiivisuuden omaaviin lapsiin ja nuoriin.
Harrastustoiminnassa laadukas valmennus sekä resurssit kohdistuvat usein sillä hetkellä lahjakkaimpien, parhaiden sekä varakkaimpien lasten ja nuorten ryhmiin. Samanlaisia resursseja ei kohdisteta kuitenkaan aloittelijoiden tai taitotasoltaan heikompien ryhmiin, minkä vuoksi he saavat harvemmin yhtä laadukasta valmennusta ja ohjausta. Taitavien, intohimoisten ja sitoutuneiden lasten sekä nuorten valmentaminen on ymmärrettävästi keskimääräistä mielekkäämpää. Vanhemmat ovat myös valmiita maksamaan laadukkaasta harjoittelusta sekä valmennuksesta (lähde; Puronaho, 2014) ja seurat pyrkivät parhaansa mukaan vastaamaan tähän kysyntään. Sitoutuneiden ja monta kertaa viikossa harjoittelevien lasten sekä nuorten ryhmät ovat kannattavampia myös taloudellisesti.
Kun tarkastellaan asiaa yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta näkökulmasta, tulisi toimenpiteitä kohdistaa kuitenkin erityisesti niille kohderyhmille, jotka aiheuttavat merkittäviä liikkumattomuuden yhteiskunnallisia kustannuksia (Vasankari & Kolu 2018; Kokko & Martin 2019). Seurojen toiminta ei tällä hetkellä tavoita tällaisia kohderyhmiä, vaikka niiden saama julkinen rahoitus on kasvanut (lähde). Sen sijaan, että liikuntaseurat liikuttavat vain kaikista aktiivisimpia lapsia ja nuoria, voisivat kaupungit ja kunnat ostaa liikuntapalveluja suoraan seuroilta esimerkiksi koulupäivien yhteyteen. Näin seuratoiminta tavoittaisi myös ne, jotka ovat lopettaneet harrastustoiminnan tai liikkuvat liian vähän. Lisäksi tällainen toiminta tavoittaisi myös heikon taloudellisen tilanteen vuoksi liikuntaharrastuksien ulkopuolelle jäävät lapset ja nuoret. Seuroilla olisi samalla mahdollisuus houkutella toimintaansa mukaan uusia tai jo kertaalleen lopettaneita harrastajia. Samalla koululiikunnan sisältö olisi monipuolisempaa.
Tällaista mallia on jo toteutettu eri puolella Suomea. Esimerkiksi Vantaalla seurat järjestävät 3.–9.-luokkalaisille lapsille ja nuorille liikuntakerhoja heti koulupäivän jälkeen (Vantaan sanomat). Lisäksi Olympiakomitean Lasten liike -toimintaa järjestetään ympäri Suomea, lähinnä 1.–6-luokkalaisille (Olympiakomitea). Suurin tarve liikunnan tarjonnan lisäämiselle olisi kuitenkin 11 ikävuodesta ylöspäin (Blomqvist ym. 2019), joten toimintaa tulisi laajentaa yläkouluun ja toiselle asteelle.
Kohti liikkuvampaa Suomea
Liikkumattomuus on merkittävä uhka suomalaisten terveydelle ja kansantaloudelle. Tähänastiset toimenpiteet ovat olleet riittämättömiä, ja suuri muutos on jäänyt kauniiden puheiden, visioiden ja hankkeiden tasolle. Urheiluseuratoiminnan päämääränä tulee olla liikunnallisiin ja terveisiin elämäntapoihin kannustaminen. Vastuu lasten ja nuorten liikunnan lisäämisestä ei kuitenkaan kuulu pelkästään seuroille vaan kaikille, jotka ovat tekemisissä lasten ja nuorten kanssa. Liikkumattomuuden vähentämiseen tarvitaan yhteistyötä seurojen, perheiden ja koulujen välillä, yhteistä arvopohjaa ja ajattelutavan muutosta. Ehdottamillamme toimenpiteillä pääsemme askeleen kohti liikkuvampaa Suomea.
Lähteet
Alasalmi, J., Alimov, N., Ansala, L., Busk, H., Huhtala, V.-V., Kekäläinen, A., Keskinen, P., Ruuskanen, O.-P. & Vuori, L. 2019. Työttömyyden laajat kustannukset yhteiskunnalle. Valtioneuvoston selvitys ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 16/2019. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia.
Booth, F., Roberts, C. & Laye, M. 2014. Lack of exercise is a major cause of chronic diseases.
Brodulin, K. & Jousilahti P. 2012. Liikunta vapaa-ajalla, työssä ja työmatkalla 1972–2012.
Hakanen, T., Myllyniemi, S. & Salasuo, M. 2019. Lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimus 2018.
Jääskeläinen, M. 2016. Arvio eräistä alkoholin ja huumeiden käytön aiheuttamista välillisistä kustannuksista Suomessa vuonna 2012. Yhteiskuntapolitiikka 81 (6): 692–600.
Koski, P. & Zacheus, T. 2012. Physical activity relationship during the lifespan. Teoksessa Kivirauma, J., Jauhiainen, A., Seppänen, P. & Kaunisto, T. (toim.): Koulutuksen yhteiskunnallinen ymmärrys. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. 367–386.
Olympiakomitea. Lasten liike 2020.
Paakkari, L., Torppa, M., Paakkari, O., Välimaa, R., Ojala, K. & Tynjälä, J. (2019). Does health literacy explain the link between structural stratifiers and adolescent health?. European Journal of Public Health 29 (5). 919–924.